Sinun ankea arkesi on lapsesi ainutkertainen lapsuus


Arki on minulle toisinaan sarja pakollisia toimintoja, jotka toistuvat päivästä toiseen melko samanlaisena. Aamulla herää, pukee lapset, harjaa lasten hampaat, pukee lapsille ulkovaatteet, jossain välissä kiskoo itsellensä vaatteet päälle, sitten kuskaa vastahakoiset lapset päiväkotiin, istuu luennoilla, hakee lapset hoidosta, syö päivällistä lasten kiukutellessa ruuasta, katsoo Pikku Kakkosta lapsi sylissä, valmistautuu seuraavaan päivään, tekee iltapesut ja -palat, kerää lelut lattialta, harjaa lasten hampaat, lukee iltasadun, kaatuu sohvalle omien somekanavien koukuttavaan seuraan, harjaa omat hampaat ja nukahtaa kirjan kanssa omalle puolelle sänkyä. Ja seuraavana aamuna tekee kaiken uudestaan. Joka iltainen lelujen kerääminen on yleensä ensimmäinen hetki, jolloin ehdin pysähtymään ja miettimään kulunutta päivää. Yleensä ajatukseni kulkevat rataa: huh onpa ollut rankkaa, onneksi lapset on kohta nukkumassa, oispa lapset jo vähän isompia...


Harvoin omaa arkea ajattelee siis kovin positiivisin tai kiitollisin mielin. Yhtenä iltana taas Dubloja noukkiessani mietin omaa asennoitumistani arkeen: miltä arki tuntuu ja miten siitä puhun. Mitään kovin myönteistä en saanut itsestäni kaivettua esille siinä väsymyksen tilassa. Tajusin myös, kuinka lapseni elävät aivan eri todellisuudessa: heille tämä on ainutlaatuista aikaa, sellaista aikaa johon he palaavat muistoissaan aina uudestaan. Tämä ajatuskulku aiheutti pienen piston sydämeeni, ja se sai minut miettimään omaa asennoitumistani arkeen sekä niitä sanavalintoja, joilla kuvaa omaa arkeani muille ihmisille. Miksi en osaa iloita tästä elämänvaiheesta? Samaan aikaan mietin omia vanhempiani, joilla oli varmasti yhtä raskasta ollessani alle kouluikäinen. Hekin olivat nimittäin opiskelijoita, vaikka olivat jo osittain työelämässä. Kun muistelen lapsuuttani, en kuitenkaan muista väsyneitä vanhempiani selviytymässä arjesta päivästä toiseen tai sitä, että meillä oli taloudellisesti tiukkaa. Muistan lapsuudestani päällimmäisenä leikkihetket ja retket, isäni soittamassa kitaraa, äitini kanssa syödyt retkieväät, päättymättömiltä tuntuvat kesät ja mummolareissut. En muista, että vanhempani olisivat edes koskaan olleet sairaana, vaikka aivan varmasti he ovat sairastuneet samoihin tauteihin kuin minä ja sisarukseni. Se ehkä jollain tavalla myös lohduttaa omassa vanhemmuudessani: lapset muistavat aivan eri asioita kuin me vanhemmat. Lapsi katsoo maailmaa toisenlaisten lasien läpi kuin ruuhkavuosien pyörityksessä oleva aikuinen.


Toivon, että omista opiskeluvuosistani lapseni eivät muistaisi päällimmäisenä niitä hetkiä, kun olen suorittanut arkea automaatio-ohjauksella tai sitä, kun olen itkenyt omaa väsymystäni keittiön pöydän ääressä, kun taas kerran täysi maitolasi on kaatunut pöydälle. Tai sitä, että kaikki heidän vaatteensa ovat olleet käytettyjä. En tietenkään voi valita sitä, mitä lapseni muistavat omasta lapsuudestansa ja millaisena he vanhempansa näkevät arjen keskellä. Mutta toivon, että voin näyttää myös esimerkkiä sen suhteen, että kaikesta selviää, vaikka aikuisena saattaisi itkettää se kolmatta kertaa kaatunut maitolasi. Paineiden kasautuessa kiukku ja väsymys nousevat pintaan, jolloin se ei voi olla näkymättä lapsille. Vanhemmuus ei tee ihmisestä täydellisesti suoriutuvaa superihmistä.


Olen hieman allerginen yltiöpositiiviselle ajattelulle ja mindfulnessille. Olen kuitenkin päättänyt kääntää ajatuksiani ja puheitani myönteisempään suuntaa puhumalla välillä muustakin kuin kotona alati läsnäolevasta kakkavaipan tuoksusta tai siitä, etten kahteen vuoteen ole nukkunut kunnolla. Ja positiivisen ajattelun sijaan voisin puhua rakkaudellisesta ajattelusta. Arjen rakastaminen, siinäpä vasta haaste! Toki kakan tuoksu ja silmäpussitkin ovat erottamaton osa lapsiperhearkea, mutta ne eivät kerro koko totuutta. Ne eivät kerro siitä pakahduttavasta ilosta, jota lapseni tuottavat päivittäin tai siitä, kuinka vanhemmuus on myös aikuiselle kasvun sekä kehityksen aikaa jokaikinen päivä.

Kommentit

Suositut tekstit